Kunpa voisinkin sanoa, että hyvää kuuluu
Päivitykseni taitavat olla vain vali-valitusta? Aasilla on taakka selässä. Ei selkä vielä ole katkennut, mutta tuntuu vähän kasaantuvan... Ehkä yksikään asia ei ole kovin iso (no on pari), mutta kun niitä läjätään riittävän monta päällekkäin, massa on jo melkoinen.
Pitäisi tehdä kohta iso päätös esikoisen koulunkäynnistä. Jatkaako poika tuossa koulussa, vai pyydetäänkö siirto erityisluokalle? Saako paikan, jos siirtoa halutaan? Saako pitää paikan sitten peruskoulun loppuun saakka? Jos paikkaa ei voi saada koko loppuajaksi, siirtoa ei voi tehdä. Uskoako vakuutteluihin, että paikan saa loppuvuosiksi? Turun kaupungin puhe on viitanuut toiseen suuntaan, mutta toisaalta psykologi sanoo, että paikan saa toki niin pitkäksi kuin tarvitaan.
Kuka on oikeassa? Jos olen väärässä, kounlunkäynti luultavasti muuttuu katastrofiksi. Nyt on vain vaikeaa, ei vielä katastrofaalista. Lapsen parasta ajatellaan, mutta mikä on oikeasti parasta? Ei voi tietää vasta kuin jälkikäteen, tekikö oikean vai väärän ratkaisun. Sressaako? Kyllä. Pojan tulevaisuutta tässä koitetaan varmistaa. Ei mistään sen pienemmästä ole kyse.... :(
Keskimmäinen on myös omalla tahollaan hankaluuksissa. Jotenkin kaikki on kuin tervanjuontia. Koulussa menee välistä paremmin, mutta uimatreenit taitavat loppua. Treeneissä on valmentajalla aika ymmärtämätön meininki. Poika on (osittain syystäkin) silmätikkuna, ja joutuu pois treeneistä vähintään kahdesti viikossa aika heppoisin perustein.
Olen valmentajalta kysynyt asiaa, eikä mikään muutu. Treeneistä ei tule hyvää mieltä kenellekään, miksi siis jatkaa? Kerran vielä lähestyn valmentajaa, ja jos mitään vastakaikua ei tule, niin olkoon. Ehkäpuoli vuotta harrasteryhmässä voisi olla hyväksi, ja syksyllä voisi saada jonkun toisen valmentajan.
Ryhmän lapset ovat iältään 8-11 -vuotiaita, ja mielestäni treeneissä voisi vielä olla hieman leikkivaraakin. Ehkäpä toisessa uimaseurassa homma voisi toimia paremmin. Ehkä ei. Tiiä häntä.
Saisi edes mahdollisuuden, mutta sitä ei tunnu tuolta valmentajalta saavan. Mitä siis teen? Otanko pojan pois sieltä, vai koitanko hakata päätäni vielä valmentajan kanssa vastakkain?
Tytär ei toistaiseksi oireile, mutta varmaan kohta hän sitten aloittaa, jos poikien asiat saadaan kuntoon... *huokaus*
Viimeiset kaksi kuukautta olen raatanut koulussa niska limassa milloin minkäkin kasaantuvan asian kanssa. Päivät venyvät 15-tuntisiksi viikonloppuja myöden. Töitten teko ei näköjään lopu ikinä.
Pitää oppia priorisoimaan. Tiedän, että osa keskimmäisen kohelluksesta on huomion puutetta. Iso osa. Jatkuva huono omatunto on siitä, etten kerta kaikkiaan repeä joka suuntaan. Kodin suuntaan se repeäminen pitäisi silti onnistua.
En halua jonain päivänä herätä siihen havaintoon, että tein töitä silloin kun olisi pitänyt löytyä aika sille kaikkein tärkeimmälle, lapsille. Jos ei mitään muuta elämässä ole, niin edes heille aikaa pitäisi olla.
Joulu on tulossa ja fiilis täysin pohjalukemissa. Kamala vuodatus. Kamala on olokin. Morkkis ei ole ylentävimpiä olotiloja - ainakaan näin kroonisena
Voi jessus. Aina se siitä. Ehkäpä joululomalla tulee käänne taas parempaan.
Pitäisi tehdä kohta iso päätös esikoisen koulunkäynnistä. Jatkaako poika tuossa koulussa, vai pyydetäänkö siirto erityisluokalle? Saako paikan, jos siirtoa halutaan? Saako pitää paikan sitten peruskoulun loppuun saakka? Jos paikkaa ei voi saada koko loppuajaksi, siirtoa ei voi tehdä. Uskoako vakuutteluihin, että paikan saa loppuvuosiksi? Turun kaupungin puhe on viitanuut toiseen suuntaan, mutta toisaalta psykologi sanoo, että paikan saa toki niin pitkäksi kuin tarvitaan.
Kuka on oikeassa? Jos olen väärässä, kounlunkäynti luultavasti muuttuu katastrofiksi. Nyt on vain vaikeaa, ei vielä katastrofaalista. Lapsen parasta ajatellaan, mutta mikä on oikeasti parasta? Ei voi tietää vasta kuin jälkikäteen, tekikö oikean vai väärän ratkaisun. Sressaako? Kyllä. Pojan tulevaisuutta tässä koitetaan varmistaa. Ei mistään sen pienemmästä ole kyse.... :(
Keskimmäinen on myös omalla tahollaan hankaluuksissa. Jotenkin kaikki on kuin tervanjuontia. Koulussa menee välistä paremmin, mutta uimatreenit taitavat loppua. Treeneissä on valmentajalla aika ymmärtämätön meininki. Poika on (osittain syystäkin) silmätikkuna, ja joutuu pois treeneistä vähintään kahdesti viikossa aika heppoisin perustein.
Olen valmentajalta kysynyt asiaa, eikä mikään muutu. Treeneistä ei tule hyvää mieltä kenellekään, miksi siis jatkaa? Kerran vielä lähestyn valmentajaa, ja jos mitään vastakaikua ei tule, niin olkoon. Ehkäpuoli vuotta harrasteryhmässä voisi olla hyväksi, ja syksyllä voisi saada jonkun toisen valmentajan.
Ryhmän lapset ovat iältään 8-11 -vuotiaita, ja mielestäni treeneissä voisi vielä olla hieman leikkivaraakin. Ehkäpä toisessa uimaseurassa homma voisi toimia paremmin. Ehkä ei. Tiiä häntä.
Saisi edes mahdollisuuden, mutta sitä ei tunnu tuolta valmentajalta saavan. Mitä siis teen? Otanko pojan pois sieltä, vai koitanko hakata päätäni vielä valmentajan kanssa vastakkain?
Tytär ei toistaiseksi oireile, mutta varmaan kohta hän sitten aloittaa, jos poikien asiat saadaan kuntoon... *huokaus*
Viimeiset kaksi kuukautta olen raatanut koulussa niska limassa milloin minkäkin kasaantuvan asian kanssa. Päivät venyvät 15-tuntisiksi viikonloppuja myöden. Töitten teko ei näköjään lopu ikinä.
Pitää oppia priorisoimaan. Tiedän, että osa keskimmäisen kohelluksesta on huomion puutetta. Iso osa. Jatkuva huono omatunto on siitä, etten kerta kaikkiaan repeä joka suuntaan. Kodin suuntaan se repeäminen pitäisi silti onnistua.
En halua jonain päivänä herätä siihen havaintoon, että tein töitä silloin kun olisi pitänyt löytyä aika sille kaikkein tärkeimmälle, lapsille. Jos ei mitään muuta elämässä ole, niin edes heille aikaa pitäisi olla.
Joulu on tulossa ja fiilis täysin pohjalukemissa. Kamala vuodatus. Kamala on olokin. Morkkis ei ole ylentävimpiä olotiloja - ainakaan näin kroonisena
Voi jessus. Aina se siitä. Ehkäpä joululomalla tulee käänne taas parempaan.
posted by Laurier Rose | 19:14
5 Comments:
Jos yhtään lohduttaa
voin kertoa, että ongelmien
kirjoittaminen auttaa.
Ainakin minua.
kun ne ovat siinä paperilla sanoina
on ikään kuin helpompi ymmärtää
ja ehkä hiukan hellittää...
Mie tosin sain tänäänkin mailin
jossa moitittiin tapaani elää,
tapaani kertoa blogissani asioitani,
tapaani hoitaa
-tai oikeastaan olla hoitamatta- niitä asioitani, joista kirjoitan...
Aina joku muu tietää paremmin
miten minun tulisi elää.
Jokaisen on kuitenkin itse elettävä se arki.
Tehtävä omat ratkaisunsa.
Uskon, että siekin teet oikeita ratkaisuja, joka ikinen päivä.
Joinakin päivinä elämämme vaan on raskaampaa
ja joinakin taas niin kevyttä elää...
Se joulumieli tulee vielä varmasti.
*halaus*
Ei ihme jos tuntuu siltä että selkä katkeaa... paljon vähemmästäkin minulla olisi jo napsahtanut.
Lasse *halaa*
Hallatar, kiitos. :) Kirjoitin siksi, että saan vuodattaa. Mihinkäs muualle sitä lauantaina illalla purkautuisi samalla kun lapsia vahtii? :P
Vähän on lohduton olo, mutta aina se siitä. Pimeyskin tekee oman lisänsä tähän soppaan.
Mitä kirjoittaa ja mitä ei? Tämä on aika julkinen paikka, niin jätän 90% kirjoittamatta.
Viikon päästä on varmaan taas muutenkin parempi. Loma ja noin.
Lasse kiitos sullekin. :)
Vuodattaminen teki hyvää, vaikka vain pintaraapaisu olikin. Koitan välttää totaalivuodatusta, etten hajoa. Eskapisti kun olen.
Kyllä se siitä taas.
LR
Olen ihan samaa mieltä, että noin pienillä/nuorilla harrastuksessa pitää olla vielä leikkivaraa. Kurjalta kuulostaa valmentajan asenne. :( Vaikea sanoa, mitä tehdä, mutta ei sekään pitkälle kanna, että harrastus, jonka tehtävä olisi tuoda iloa ja rikkautta elämään, tuo pahaa mieltä ja harmia.
Kouluasia on mutkikas kans. Meillä ei ole erityisluokalle siirrosta muuta kuin positiivista sanottavaa. Mutta hirmu vaikea kommentoida kun toki jokainen lapsi/luokka/tilanne on erilaisia.
Voimia!
Huh, huh, voimia sinulle täältä toivotan. Ja viplpittömän toivomuksen lähetän jonnekin "joulumaahan" että saisit lepoa, joulumieltä itsellesi ja asiat ratkeaisivat parhain päin!
Lähetä kommentti
<< Home