Kunpa voisinkin sanoa, että hyvää kuuluu

Päivitykseni taitavat olla vain vali-valitusta? Aasilla on taakka selässä. Ei selkä vielä ole katkennut, mutta tuntuu vähän kasaantuvan... Ehkä yksikään asia ei ole kovin iso (no on pari), mutta kun niitä läjätään riittävän monta päällekkäin, massa on jo melkoinen.

Pitäisi tehdä kohta iso päätös esikoisen koulunkäynnistä. Jatkaako poika tuossa koulussa, vai pyydetäänkö siirto erityisluokalle? Saako paikan, jos siirtoa halutaan? Saako pitää paikan sitten peruskoulun loppuun saakka? Jos paikkaa ei voi saada koko loppuajaksi, siirtoa ei voi tehdä. Uskoako vakuutteluihin, että paikan saa loppuvuosiksi? Turun kaupungin puhe on viitanuut toiseen suuntaan, mutta toisaalta psykologi sanoo, että paikan saa toki niin pitkäksi kuin tarvitaan.
Kuka on oikeassa? Jos olen väärässä, kounlunkäynti luultavasti muuttuu katastrofiksi. Nyt on vain vaikeaa, ei vielä katastrofaalista. Lapsen parasta ajatellaan, mutta mikä on oikeasti parasta? Ei voi tietää vasta kuin jälkikäteen, tekikö oikean vai väärän ratkaisun. Sressaako? Kyllä. Pojan tulevaisuutta tässä koitetaan varmistaa. Ei mistään sen pienemmästä ole kyse.... :(

Keskimmäinen on myös omalla tahollaan hankaluuksissa. Jotenkin kaikki on kuin tervanjuontia. Koulussa menee välistä paremmin, mutta uimatreenit taitavat loppua. Treeneissä on valmentajalla aika ymmärtämätön meininki. Poika on (osittain syystäkin) silmätikkuna, ja joutuu pois treeneistä vähintään kahdesti viikossa aika heppoisin perustein.
Olen valmentajalta kysynyt asiaa, eikä mikään muutu. Treeneistä ei tule hyvää mieltä kenellekään, miksi siis jatkaa? Kerran vielä lähestyn valmentajaa, ja jos mitään vastakaikua ei tule, niin olkoon. Ehkäpuoli vuotta harrasteryhmässä voisi olla hyväksi, ja syksyllä voisi saada jonkun toisen valmentajan.
Ryhmän lapset ovat iältään 8-11 -vuotiaita, ja mielestäni treeneissä voisi vielä olla hieman leikkivaraakin. Ehkäpä toisessa uimaseurassa homma voisi toimia paremmin. Ehkä ei. Tiiä häntä.
Saisi edes mahdollisuuden, mutta sitä ei tunnu tuolta valmentajalta saavan. Mitä siis teen? Otanko pojan pois sieltä, vai koitanko hakata päätäni vielä valmentajan kanssa vastakkain?

Tytär ei toistaiseksi oireile, mutta varmaan kohta hän sitten aloittaa, jos poikien asiat saadaan kuntoon... *huokaus*

Viimeiset kaksi kuukautta olen raatanut koulussa niska limassa milloin minkäkin kasaantuvan asian kanssa. Päivät venyvät 15-tuntisiksi viikonloppuja myöden. Töitten teko ei näköjään lopu ikinä.
Pitää oppia priorisoimaan. Tiedän, että osa keskimmäisen kohelluksesta on huomion puutetta. Iso osa. Jatkuva huono omatunto on siitä, etten kerta kaikkiaan repeä joka suuntaan. Kodin suuntaan se repeäminen pitäisi silti onnistua.

En halua jonain päivänä herätä siihen havaintoon, että tein töitä silloin kun olisi pitänyt löytyä aika sille kaikkein tärkeimmälle, lapsille. Jos ei mitään muuta elämässä ole, niin edes heille aikaa pitäisi olla.

Joulu on tulossa ja fiilis täysin pohjalukemissa. Kamala vuodatus. Kamala on olokin. Morkkis ei ole ylentävimpiä olotiloja - ainakaan näin kroonisena

Voi jessus. Aina se siitä. Ehkäpä joululomalla tulee käänne taas parempaan.