PAKINAPERJANTAI: Metsä kutsuu

Lapsuusmuisto herahti (saako muistosta sanoa "herahti"?) taasen mieleen sanasta "metsä". Nythän on niin, että Laurierin isä on innokastakin innokkaampi sienestäjä. Voisipa häntä jonkun mittapuun mukaan fanaatikoksikin sanoa.

Isä lähes halkeaa edelleen ylpeydestä muistellessaan lapsiensa, siskon ja sen veljen, suoriutumisesta sieninäyttelyssä - tunsimmehan aina kaikki sienet näyttelylautasilla. Ei ehkä kannattaisi tässä mainita, että sisko ja sen veli osasivat lukea sangen varhain, ja joka lautasella oli nimilaput...

Voi niitä viikonloppuja, kun koko perhe pakattiin autoon. Ajettiin turkoosi Toyota auringossa (tai sateessa) kiillellen jonkun metsän reunaan ja kipitettiin sienikorit keikkuen metsän satoa keräämään.

Laurierin sienikori jäi usein melko tyhjilleen. Ketä kiinnostaa limanuljaskat, kuusilahokat, lampaankäävät, nuijakuukuset ynnä muut kummajaiset, kun mustikoita ja metsämansikoitakin on? No, nuijakuukunen ja känsätuhkelo kiinnostivat marginaalisesti, onhan niillä hupaisa nimi.

Metsä kutsuu kuitenkin. Muutinpa metsän vierennkin perheineni. Joku siinä viehättää, vaikkei usein tule siellä käveltyäkään.

Jälkimmäinen kuva on Hannu Hutun albumista. Ensimmäinen on omasta Flickr-albumista.

PAKINAPERJANTAI: Saappaan heitto

Jälleen vuoden kohokohta Pwerburen markkinoilla. Saappaan heittovuoro. Jokavuotisessa kisassa Khor on varmistanut Pwerburen voiton viimeiset viisi kertaa peräkkäin. Kylän joukkue on salaa sitä mieltä, että Khorin epäonnistuminen olisi piristävää (sitä paitsi Khor on muuttunut pöyhkeäksi jatkuvien voittojensa seurauksena, kuiskaillaan).

Yleisö hurraa ja heitto lähtee. Kohahdus. Ulahdus. Yleisö hurraa: 96,5 yagia! Rimpuileva ja ähkivä peliväline raahataan takaisin häkkiinsä. Osa yleisöstä mutisee lajin barbaarisuudesta - ihmisten viskomista pelin vuoksi pidetään Jalkineiden sivistyneessä maailmassa paitsi junttimaisena, myös huonon maun osoituksena.

Mies teki elämänsä mokan

Meni sanomaan, rakas mieheni, että nyt kun veronpalautukset tulivat, voisi käydä ostamassa vaikka sen Boknäsin. Hyppäsin paikallani, mieli lähti juoksemaan kahdeksikkoa.

Ei se vielä mitään, mutta meni vielä sanomaan, että sille olisi kyllä tarvetta.

Arvatkaa, mistä näen untakin... *koko viime yön kirjahyllyä kasanneena*

PAKINAPERJANTAI: Tonttu a.k.a. Jörö

"Mä kyllä syön tänä jouluna niitten kinkun. Ainakin kaikki puurot...", kuuluu kiukkuinen mutina halkopinon takaa. Auringonnousuun on vielä tunti tai puolitoista.

Herra Valdemar Tonttu on juuri estänyt halkopinon kaatumisen avo-ojaan. Kolmannen kerran kuukauden sisään. Kuka nuija rakentaa halkopinon ojan viereen ylipäänsä, saatikka että tekee siitä noin kiikkerän? "Kaadupas nyt!", mörähtää Valdemar ja tuhahtaa haloille kerran vielä kädet puuskassa vatsansa päällä.

Tontun kuulemma kuuluu toimettomana ollessaan seistä kädet puuskassa ison vatsan päällä. Vatsa on pienentynyt uhkaavasti syksyllä talon töitä tehdessä, ja partakin jää aina käsivarsien väliin. Uusi tuhahdus. Aivastus. Otsan tuima rypistys. Ja pitäisi vielä nauraa ja "olla vekkuli". Vekkuli! Tuhahdus. Niiskaus.

Niin, toimettomana ollessa... Onko joku ihme, että vatsa pienenee, kun ei syömään ehdi. Talon väki on alkusyksystä saakka jättänyt pihan ja talon hoitamatta. Hiiret hyppivät kompostissa ja pihalla. Keittiössäkin. Tuhahdus. Piha on hoitamatta ja linnut ruokkimatta. Ovat muka kiireisiä. No eivät ole varmaan huomaneet, että niin tässä ollaan kaikki! Joulu tulossa, eikä tikkua ole laitettu ristiin.

Ei Valdemarin nuoruudessa tällaisia pimeitä, märkiä talvia ollut. Silloin oli lunta! Metritolkulla jo marraskuussa. Mihin tämä maailma oikein menee? Ei lunta, ei tonttuja, ei Joulupukkia eikä joulun ihmeitä. Prismaa ja Anttilaa. Stokkaa ja BR:ää. Naapurin lapsetkin kailottivat pihassa eilen, ettei Joulupukkia muka ole olemassa! Tuhahdus. Tietäisivätpä vain. Ei ole kiva raataa koko vuotta niska limassa, ja kiitos on tätä luokkaa. Ettei olla muka olemassa. Niiskaus.

Valdemar tarttuu harjaan ja alkaa lakaista portaita. Huokaus. Mitä tuolla rappusella on taas? Ei edes lakaisemaan pääse! Murahdus.
Valdemar siristää vanhoja silmiään ja katsoo. Katsoo tarkemmin. Joku pakettihan tuo on, korttikin kiinni. Kortissa lukee "Mei-jän Ton-tulle". Valdemar avaa kortin ja lukee: "Älä välitä naapurin Iidasta kun se huuti tyhmiä. Se on vaan katelinen kunnei sillä oo omaa tontua niinku meil. Me tehtiin sul piparei. Äiti auttos. Jätetään kinkua kans ja kakkuu. T: Elina ja Helena"

Kotikolossaan Valdemar käärii paketin auki. "Ohhoh. Että oikein ovat..." Niiskaus. Vähän se on liian korkea, eikä oman Kannon päällä ole tuollaisia värikkäitä karkkeja, mutta muuten se on kyllä aika näköinen. Kynttilöitäkin laittoivat. Ja uuden kaulaliinan!

Valdemar kääriytyy kaulaliinaansa ja maistaa piparin. Katsoo alta kulmain piparitaloa. Piparikantoa. Tuhahdus. Roskakin meni silmään. Räpyttää. Pyyhkii silmäkulman vaivihkaa liinan kulmaan.


----

Inspiraatio ja idea ystävättäreltä. Terveisiä vaan. ;) Kiitos kiitos. *pokkaa*

PAKINAPERJANTAI: Yhtä juhlaa

Päiväkodin pikkujouluissa tapahtuu:

Herrat A ja B rakentavat legoilla. Herra C ruiskaisee kaikki legot kirkuen pitkin lattioita ja on oikein onnellinen suorituksestaan. Herra C:n äiti hakee pienokaisensa pois hyväntahtoisesti hymyillen: "Äläs nyt noin kovaa. Ota karkkia tästä. Äiti antaa." Herrat A ja B siivoavat jäljet muutaman aikuisen avustuksella.

Sillä välin alakerrassa Neiti A saa kilarit, sillä hän sai käteensä väärän kaulimen piparitaikinaa varten. Taikinaakin on vähemmän kuin Herralla D vieressänsä. Neiti A:n tonttulakki lentää Äiti D:n naamalle ja neiti A kirkuu niin kovaa kuin äänijänteet antavat myöden. Ei tipu kaulinta, ei.

Naapurihuoneessa Isä D viihdyttää lapsia laulattamalla joululauluja. Hyvin se sujuukin, kunnes herrat E, F, G ja C päättävät käyttää huonetta kahden rintaman sotaan. Ehdotan mielessäni sotaoikeutta koko laumalle. Pikkuinen neiti B jää poikien jalkoihin ja loukkaa huulensa. Herrojen vanhempia ei näy missään. Komennan pojat muualle juoksemaan. Pojat katsovat hitaasti. "Kuka sää oot? Et sä voi meitä määrätä."

Huulensa loukannut itkevä pikkuinen saa eräältä äidiltä arpajaisista voittopaketin pahvisen kääreen. Pienet kasvot leviävät osittain hampaattomaan onnelliseen hymyyn ja itku unohtuu. Neito kulkee pahvipaketti hampaissaan juhlien loppuun, välillä ravistellen, välillä maistellen, välillä tarjoten aarrettaan muillekin ihailtavaksi.

Pikkuisen neidin (B) juhla on onnistunut. Kadehdin tuota tapaa katsoa maailmaa.